Mitä on yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja miten sitä arvioidaan?

Järjestöt, säätiöt, osuuskunnat ja osakeyhtiömuotoiset yhteiskunnalliset yritykset tähtäävät toiminnassaan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Järjestöt ja säätiöt eivät lähtökohtaisesti ole perustettuja maksimoimaan voittoa osakkeenomistajille, vaan niiden tehtävänä on tuottaa yhteiskunnallista muutosta ja parempaa hyvinvointia viiteryhmilleen.

Mutta mitä oikeastaan yhteiskunnallisella vaikuttavuudella tarkoitetaan, voidaan tarkoittaa, ja ennen kaikkea: miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta voitaisiin arvioida ja kasvattaa?

Jo vaikuttavuuden käsite itsessään vaatii aina tuekseen määrittelyä kulloisessakin käyttöyhteydessä. Minkä vaikuttavuudesta mihinkin tarkalleen ottaen puhutaan ja millä aikavälillä. Vaikuttavuutta voidaan arvioida ainakin a) tavoitteiden saavuttamisena b) kokeellisesti, toimenpiteen seurauksena c) palvelujärjestelmän kykynä saada aikaan vaikutuksia d) vaikuttavuutena suhteessa tarpeisiin tai e) vaikuttavuusmekanismeja selvittämällä.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kohdalla sama määrittelykysymys on vielä relevantimpi. Järjestöjen kohdalla voidaan ajatella, että järjestöjen hallitusten työskentely, siltä osin kuin se on politiikkavaikuttamista, on myös yhteiskunnallista vaikuttamista. Toisaalta mikäli yhtenä järjestön tavoitteena on vaikkapa jonkin tietyn kohderyhmän osallisuuden edistäminen, tämäkin on eittämättä yhteiskunnallinen tavoite. Kuitenkin kun arvioidaan ko. järjestön yhteiskunnallista vaikuttavuutta, tällöin pelkästään edellä mainitun tavoitteen toteutumisen arviointi ei riitä.

Tutkimuksen teon yhteydessä yhteiskunnallista vaikuttavuutta on Research Excellence Frameworkin mukaan määritelty seuraavasti: Yhteiskunnallinen vaikuttavuus voi olla jonkin yhteisön, yksilön, organisaation toimintaa, asennoitumista, tietoisuutta, käyttäytymistä, tietynlaisen politiikan harjoittamista tai käytännön ylläpitämistä paikallisesti, alueellisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti. Laaja määritelmä on ymmärrettävä ja kertoo kyllä jotain yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, mutta kovin käytännöllinen se ei ole, ainakaan arvioinnin näkökulmasta. Toisaalta siinä asia on onnistuttu lausumaan yhdellä lauseella.

‍Arvo-liiton koordinoimassa ja pääosin ME-säätiön rahoittamassa Hyvän Mitta -hankkeen hiljattain päättyneessä ensimmäisessä vaiheessa pureuduttiin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arviointiin pääpainon ollessa mittaamisen haasteeseen tarttumisessa. Yhtenä keskeisenä tuotoksena hankkeessa luotiin vaikutusketju-ajattelu, joka korostaa monien järjestöjen jo hyvin tunteman tuotosten, tulosten ja vaikutusten erottamisen lisäksi tarpeen ja vision merkitystä. Kun vaikutuksia ja etenkin vaikuttavuutta arvioidaan, on suhteutettava toiminta, siihen kulutetut resurssit ja toiminnan kohderyhmä toimintaympäristöön ja arvioitava tuloksia ja vaikutuksia suhteessa edellä mainittuihin seikkoihin. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arviointi ei tällöin pysähdy esimerkiksi sen seikan toteamiseen, kuinka monta prosenttia osallistujista on tehnyt toiminnan tavoitteen mukaisia muutoksia koskien käyttäytymistään, tai kuinka monen terveys on tietyllä mittarilla seurattuna kohentunut. Lisäksi täytyy muodostaa näkemys siitä, minkälainen ja minkä laajuinen tarve ko. ongelman osalta järjestön tai säätiön toimialueella on, ja kuinka paljon järjestön toiminta siihen vastaa.

Asiaa on tarkasteltu myös jakamalla yhteiskunnallinen vaikuttavuus eri tasoihin. Matthew Taylor on kirjoittanut kolmen tyyppisestä vaikuttavuudesta: Ensimmäinen liittyy tavoitteiden saavuttamiseen. Tämän vaikuttavuuden mahdollinen saavuttaminen on yleensä toimijoiden omissa käsissä. Se edellyttää tavoitteiden mahdollisimman tarkkaa määrittelyä ja toiminnan seurantaa ja mikäli tarpeen myös keinojen uudelleen asettelua, mikäli tavoitteen mukaisia tuloksia ei saavuteta. Mikäli yksittäinen hanke lisää vaikkapa nuorten osallisuutta jonkun Suomen kunnan tietyllä alueella tietyssä toiminnassa, ja siten vaikuttaa yhteiskunnallisesti, on tämä, hankkeen tavoitteen täyttyminen, vasta ensimmäinen ehto yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle.

Yksittäisissä toiminnoissa ja tavoitteissa onnistuminen on askel kohti toiminnan taustalla määriteltyjä pidemmän aikavälin vaikuttavuustavoitteita. Niiden toteutuminen vaatii eri tahojen aitoa yhteistyötä ja välitavoitteiden uudelleen määrittelyä ajan kuluessa. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta tavoiteltaessa toimintaympäristön tai systeemin on jollain tapaa muututtava toiminnan seurauksena, jotta tavoitteisiin voidaan päästä. Tämä vaatii toiminnan toteuttajilta kykyä tunnistaa systeeminen toimintaympäristö tekijöineen, kyvykkyyttä saada keskeiset toimijat mukaan rakentavaan vuoropuheluun, sekä kykyä siirtyä reaktiivisesta ajattelusta kohti enemmän yhteiskehittämisen mentaliteettia.

Toisen tyypin, tai tason vaikuttavuus onkin sitä, kun tähdätään suurempiin tavoitteisiin, sellaisiin, joiden täyttyminen vaatii proaktiivisesti toimintaympäristöä muokkaamaan pyrkivää yhteistyötä strategisesti oikeiden kumppaneiden kanssa. Eri tahojen yhteinen tavoite määritellään jatkuvasti uudelleen ajassa ja onnistuminen on olennaisesti kytköksissä yhteistyöhön. Tämän tyyppisen vaikuttavuuden arvioinnissa täytyy keskittyä koko systeemisen yhteistyöverkoston onnistumiseen ja muutosvalmiuteen sekä reagointikykyyn.

Kolmas vaikuttavuuden tyyppi koskee oman toiminnan arviointia ja hallintaa: jotta yhteistä isoa yhteiskunnallista tavoitetta koskeva yhteinen toiminta yhteistyökumppaneiden kanssa olisi sujuvaa ja onnistunutta, täytyy toimijoiden työkalujen, taitojen ja menetelmien olla ajantasaisia ja toimijan itsereflektio olla läpinäkyvää ja jatkuvaa. Tämä vaatii systemaattista haastamista toimintaa tuntevilta tahoilta.

Oman toiminnan arviointiin osana vaikuttavuutta on kiinnittänyt huomiota myös Richard Hummelbrunner. Arvioinnin ja oppimisen suhdetta tarkastellessaan myös hän puhuu kolmesta tasosta: tavoitteenmukaista toimintaa arvioivan ”tehdäänkö asiat oikein?”-kysymyksen lisäksi tulee arvioida myös tavoitteita: ”tehdäänkö oikeita asioita?”. Myös Hummelbrunnerilla kolmas taso liittyy itsereflektioon: ”mistä tiedämme, mikä on ´oikein´?” Mikäli yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan kauttaaltaan lisätä, tulee tarkastella omaa reflektiokykyään suhteessa ympäristöön: saadaanko ympäristöstä palautetta ja tietoa, jonka perusteella pystytään reagoimaan ja ennakoimaan toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin? Hummelbrunnerin mukaan kolmas taso liittyy myös rajanvetoon: Jossain vaiheessa toimintaa (ja sen arviointia) tullaan joka tapauksessa tilanteeseen, jossa on vedettävä raja sen suhteen mitä toimintoja tehdään osana esim. järjestön toimintaa ja mitä ei tehdä. Juuri tällaiseen rajanvetoon liittyvät teot ovat merkityksellisiä koko toiminnan kannalta, sillä niistä seuraa jatkossa suuntaviivoja toiminnan säännöille ja käyttäytymismalleille. Mikään järjestö ei tee kaikkea. Se, mitä on päätetty tehdä, vaikuttaa siihen, miten sitä tehdään.

Vaikuttavuuden arviointi operoi usein pitkälti alueella, jonka Taylor esitti ensimmäisenä vaikuttavuuden tyyppinä. Mitä pidemmälle arvioinnissa mennään myös toiselle tasolle tavoitteisiin ja edelleen kolmannen tason itsearviointiin, sitä enemmän toimija, järjestö tai organisaatio oppii arvioinnista ja sitä enemmän tästä potentiaalisesti seuraa yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Kirjoittaja

Mikko Henriksson Tutkija Kuntoutussäätiö