Väitös: Työttömien kuntoutustarve jää havaitsematta

Työttömien terveydentila on heikompi ja he käyttävät vähemmän terveyspalveluja kuin muu samanikäinen väestö. Sen sijaan työttömien työkyvystä ei ole olemassa kattavaa tutkimustietoa. Toisaalta työkyvyn arvioinnin menetelmät ovat epäyhtenäiset, koska työkyvyn käsitteestäkään ei ole yhtenäistä ymmärrystä. Syrjäytymiseen liittyvät ilmiöt aiheuttavat työttömien työkyvyn arviointiin omat erityishaasteensa.

Tämän tutkimuksen kohteena olivat pitkäaikaistyöttömien työkyky, sairauksien hoitoon ja kuntoutukseen liittyvät tarpeet sekä työkyvyn arvioinnin menetelmät. Tavoitteena oli selvittää, kuinka suurella osalla ja millä tavoin pitkäaikaistyöttömien työkyky on heikentynyt sekä minkälaista hoidon ja kuntoutuksen tarvetta heillä on. Lisäksi selvitettiin sairauslähtöisen ja monialaisen työkyvyn ja kuntoutustarpeen arvioinnin eroja.

Suurella osalla pitkäaikaistyöttömistä työkyky oli merkittävästi heikentynyt, sairausluokista eniten mielenterveyden häiriöiden takia. Yhden kunnan kaikista pitkäaikaistyöttömistä todettiin avoimille työmarkkinoille työkyvyttömiksi 27 % ja näiden lisäksi 20 %:lla todettiin työkykyä kohentavan hoidon ja kuntoutuksen tarvetta. Monialaisen arviointimallin avulla tunnistettiin työkyvyn heikkeneminen ja kuntoutustarve osuvammin kuin perinteisellä sairauslähtöisellä toimintatavalla, joka hukkaa kuntoutuksen potentiaalia ja johtaa alikuntoutukseen, väärinkuntoutukseen tai ylikuntoutukseen.

Tulosten perusteella työkyvyn arvioinnin käytännöt tulisi perustaa biopsykososiaaliseen eikä vain biomedikaaliseen terveyskäsitykseen ja niissä tulisi nykyistä enemmän hyödyntää monialaisessa verkostossa olevaa informaatiota tutkittavan toimintakyvystä. Työkyvyn tukemiseksi työttömien terveyspalvelut sekä työkyvyn ja kuntoutustarpeen arvioinnit tulisi aiempaa enemmän suunnitella ja kohdentaa pitkäaikaistyöttömien erityistarpeet huomioiden.