Valomerkin jälkeen

En muista paljonkaan varhaislapsuudesta, muuta kuin että vanhemmat riitelivät paljon. Noissa riidoissa usein puolustin isääni, joka oli passiivinen osapuoli. Alkoholinkäyttö näkyi jo tuolloin, mutta olin liian nuori ymmärtämään mistä oli kyse, meille se oli normaalia arkea. Muilla pihapiirin lapsilla oli kotiintuloajat ja siksi valehtelin että myös minulla olisi, vaikka samaan aikaan tunsin ettei minusta välitetä. Jossain vaiheessa isä menetti juomisen vuoksi työnsä ja jouduimme muuttamaan, sillä asuimme työsuhdeasunnossa. Pian tuon muuton jälkeen seurasi vanhempien ero. Isä muutti pois ja jäimme äidille. Vielä tuolloin ero tuntui helpotukselta, mutta siitä varsinainen hullunmylly vasta alkoi. Myös äidin juominen lisääntyi ja meillä alkoi ravaamaan hyvin epämääräistä porukkaa.

Äidin miessuhteet olivat lyhyitä, muistan eräänkin jouluisen aamun, jona keittiössä hääräsi ennestään tuntematon mies. Hän teki meille aamupalaa ja viihtyi kylässä pari päivää, ennen kuin selvisi, että hän oli itsekin naimisissa, eikä häntä enää sen koommin näkynyt. Aluksi kävimme isän luona jokatoinen viikonloppu katsomassa hänen dokaustaan. Isän ryyppykaverit pelasivat korttia, ja minä pidin tukkimiehen kirjanpitoa heidän käyttämistään kirosanoista. Opin myös ajankuluksi käärimään isälle sätkiä. Kerran testasin lähteekö isä etsimään minua, jos karkaan. Menin läheiselle kalliolle, josta näkee hyvin koko alueen ja katsoin kuinka kauan kestää ennen kuin kukaan huomaa minun kadonneen, vain palatakseni hetken kuluttua isän luo takaisin.

Äiti teki usein katoamistemppuja, jonka vuoksi jouduin huolehtimaan arjen pyörittämisestä. Kerrankin olin äitini matkassa, kun hän lähti käymään ystävällään. Vähän ajan päästä äiti totesi, että hän käy kotona ja että odota täällä. En tuntenut tätä naista entuudestaan ja yllättäin ikkunasta ulos katsoessaan hän totesi, että eikö tuo ole äitisi, joka tuolla ulkona juoksee silloisen miesystävänsä kodin suuntaan. Olin tuolloin vielä ala-asteella ja pyrin suojelemaan neljä vuotta nuorempaa pikkusiskoani, ettei hän tietäisi miten paha tilanteemme oli. Kymmenen vuotta vanhempi isoveljeni kävi kyllä töissä, mutta hänkään ei osannut esimerkiksi laittaa ruokaa, jonka jouduin opettelemaan. Ylä-asteelle siirryttäni myös koulu vaihtui sijaiten aivan kotimme lähellä. Nyt pystyin käymään välitunneilla katsomassa onko äiti kotona, jotta saisin rahaa ruokaan. Öisin saatoin herätä pienimpäänkin raksahdukseen, jos se vaikka merkitsi sitä, että äiti olisi tullut vaihtamaan vaatteita tai muuta vastaavaa. Joskus vahingossa satuinkin näkemään hänen makuuhuoneessaan tapahtumia, joita lapsen ei koskaan pitäisi nähdä.

Illat kuluivat usein äitini jälkien perässä juostessa. Asuimme ns. Masalan slummiksi kutsutulla alueella, jota myös ystävällisemmin pummikujaksi kutsuttiin. Sinne sijoitettiin kaikki elämän päähän potkimat. Tuolloinhan oli vielä lankapuhelimet, joka mahdollisti sen, että saatoin soittaa asuntoon, jossa tiesin äidin olevan ja jättää luurin pöydälle. Samaan aikaan menin kyseisen asunnon ikkunan alle heittelemään sitä pikkukivillä, jotta he tulisivat katsomaan kuka siellä on. He kun luonnollisesti luulivat, että yritän kotoa käsin soittaa, enkä näin ollen voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Uhkailin äidin tuttavia usein poliisilla, sillä tiesin heillä olevan rikostaustaa, eikä poliisi näin ollen olisi toivottu vieras. Häpesin äitini juomista, sillä tiesin hänen olleen muun muassa parhaan ystäväni isän ja myöhemmin myös isoveljen kanssa sängyssä. En kuitenkaan halunnut kertoa tilanteesta kenellekään, vaan peittelin ulkopuolisilta asiaa, peläten että meidät otettaisiin pois. Kaupassa asioidessa samaan aikaan kun äiti lastasi kaljapulloja kärryyn, minä nostelin niitä pois. Jossain vaiheessa olin jo niin turhautunut menoon, että kirjoitin seitsemännen luokan ruotsinkielen aineessa tilanteestamme kotona otsikolla: äiti ja tytär, vai toisinpäin. Pian tämän jälkeen opettaja pyysi minua jäämään tunnin jälkeen luokkaan ja esitteli minut tukioppilaalle, jonka jo toki tunsin ennestään nimellisesti. Vähän sen jälkeen sain kutsun kuraattorille, joka olisi halunnut tavata äitini. Totesin vain, että onnea yritykselle, sillä niin minäkin haluaisin hänet nähdä.

Yht'äkkiä sossun työntekijät rupesivat käymään meillä kotona ja alkoi puhe siitä mihin meidät sijoitettaisiin siksi aikaa, kun äiti menisi katkolle. Kerroin, että isälle meno johtaisi vain ojasta allikkoon ja niinpä päädyimme sijaiskotiin. Sijaiskodissa ollessa isä soitteli usein ja uhkaili ettemme koskaan pääsisi sieltä pois, jolloin sanoin että se olisikin parempi vaihtoehto. Katkolla ollessaan äiti kuitenkin tutustui ja rakastui absolutistimieheen ja niimpä kymmenen viikon sijoituksen jälkeen olimme taas kotona.

Muutimme ja elämä oli pitkään rauhallisempaa. Täytin 18 ja tutustuin naapurinmieheen, soitettuani ja valitettuani hänen asunnostaan kuuluvasta metelistä taloyhtiöön. En tuolloin ajatellut, että se johtaisi poliisien vierailuun kyseisessä asunnossa ja sen huomattuani tunnustinkin olleeni asialla. Päädyimme lopulta naimisiin, mutta myös hän käytti runsaasti alkoholia, jonka vuoksi lopulta erosimme. Olin tuolloin jo löytänyt uuden rakkauden, jonka kanssa myöhemmin menin naimisiin. Mies sairastui psykoosiin ja koin, että haluan elää kerrankin omaa elämääni. Muutin työn perässä takaisin pk-seudulle, jossa tutustuin yhteisen tuttavan kautta toiseen mieheen. Tapaamisiltana ystäväni yritti itsemurhaa, johtuen hänen ja miehensä välisistä riidoista. Kun ambulanssi haki ystäväni, oli jo aamu ja hänen miehensä pyysi minua oikeille treffeille.

Hän oli asunnoton ja minä tuolloin solussa, jonka vuoksi muutimme nopeasti yhteen, vaikka jo alussa tunsin varoituskellojen soivan päässäni, en vain tiennyt miksi. Kävin päivät töissä ja iltaisin istuimme kapakoissa. Monet pitivät meitä ns. täydellisenä pariskuntana, joka kävi yhdessä laulamassa karaokea. Minulle oli jäänyt isäni kuoleman jälkeen pieni perintö, joka alkoi käymään vähiin, maksaessani yksin vuokraa kaksiosta, jossa asuimme ja kustantaessani hänen päivittäistä ryyppäämistään. Pian hän alkoikin puhumaan yrityksen perustamisesta, sillä hänellä oli ennestään kokemusta pornokaupan pyörittämisestä, joka omien puheidensa mukaan oli todella tuottoisa bisnes. Tällä tavoin minäkin saisin häneen sijoittamansa rahat takaisin vieläpä huimien korkojen kera.

Otin pankista lainaa, josta seuranneiden lainanlyhennysten vuoksi elämiseen jäi kuukausittain entistä vähemmän rahaa. Löysin halvemman asunnon Espoosta, jonne muuton ajattelin helpottavan myös sikäli, ettei Kari (nimi muutettu) voisi enää käydä niin usein martsarin paikallisbubissa ryyppäämässä. Henkinen väkivalta oli lähes päivittäistä ja monesti toivoinkin, että löisi edes, jotta minulla olisi jotain konkreettista, jolla osoittaa asia. Hän saattoi repiä tukasta, käydä koko painolla päälleni ja tukehduttaen peittää suuni ja nenäni tai voimallisesti töniä päin huonekaluja, jolloin kaaduin ja teloin paikkani. Hän usein tutki muun muassa puhelintani yrittäen löytää todisteita pettämisestä ja suuttui jos näki minun edes morjestavan jotakuta toista miestä. Joskus kysyinkin onko sinulla itselläsi jotain kerrottavaa, kun niin kovin haluat saada minut nalkkiin jostain sellaisesta, jota en koskaan tekisi, mutta hänen naissuhteensa olivat tietysti täysin viattomia. Yleensä mun palkka meni nopeesti ja kun Karin rahapäivä koitti, hävisi hän minne liekään, eikä vastannut puhelimeen. Vaikka itselleni ei tuolloin monesti jäänyt juuri mitään rahaa, koin silti sen helpotuksena, että sain ainakin nukkua rauhassa.

Seksi oli ainut asia, joka suhteessa toimi erinomaisen hyvin. Kari osasi kuitenkin käyttää myös sitä hyväksi. Hän otti minusta alastonkuvia ja jakoi niitä netissä etsien minulle miesseuraa. Kerrankin hän sanoi sitovansa silmäni ja käski sen jälkeen olla puhumatta. Kohta ovikello soi ja minun piti ottaa suihin tältä, joka tuli sisään. Näin jälkeenpäin ajateltuna epäilen Karin hyötyneen rahallisesti näistä kohtaamisista, sillä hän kertoi edellisen vaimonsa kanssa myyneensä muun muassa hänen pikkuhousuja.

Karin juomista katsellessa, myös oma alkoholinkäyttö lisääntyi siinä määrin, että sain töissä varoituksen ja hoitoonohjauksen. Asuimme tuolloin Karin äidin luona, sillä olin ottanut usein tavaksi paeta suihkuun Karin raivokohtauksia ja laittaa veden päälle, jotta en kuulisi hänen solvauksiaan. Kerran olinkin sammunut sinne, joka aiheutti vesivahingon. Sisään tultiin väkisin ja minut vietiin Jorviin. Itkin hysteerisesti ja sanoin, että seuraavan kerran minut tuodaan ruumisautolla. Myöhemmin luin potilaskertomuksesta, ettei minua oltu uskottu, kun olin itsekin humalassa.

Tuo työpaikan hoitoonohjaus osoittautui pelastuksekseni, sillä A-klinikan työntekijä antoi minulle Espoon omatilan puhelinnumeron. Olin joskus aikaisemmin yrittänyt soittaa Vantaan turvakotiin, mutta sieltä silloin sanottiin vain että heillä on täyttä. Puhuin jatkuvasti erosta ja Kari uhkaili pilaavansa maineeni, jos lähden. Hänellähän oli minusta alastonkuvia, jotka hän voisi vuotaa medialle. Olin valtion virkamies ja hän voisi järjestää minulle potkut. Samalla menettäisin yritykseen sijoittamani rahat jne. Olin ottanut tavaksi kulkea reppu selässä, jossa pidin lämpimiä vaatteita siltä varalta etten uskalla mennä kotiin, vaan joudun viettämään yöni ulkona puistonpenkillä tai roskiskatoksessa. Yhtenä aamuna lähtiessäni töihin ja pukiessani päälle Kari hermostui, kun häiritsin hänen untaan ja totesi, että tänne ei sitten ole enää mitään asiaa. En tiennyt mitä muutakaan voisin tehdä, kuin soittaa töissä ollessani tuonne Omatilaan ja kertoa tilanteestani.

Loppu on historiaa, sain nykyisen asuntoni ja olen tällä hetkellä onnellisesti sinkku. En todellakaan kaipaa mitään ylimääräistä draamaa elämääni. Olen työssäni saanut hyödyntää kokemuksia vanhempien, varsinkin äidin juomisesta. En kai muuten olisi sosionomiksikaan opiskellut. Alkoholisteissakin on ihan huipputyyppejä, enkä usko että kukaan heistä on lapsena haaveillut alkoholistin urasta. Olen käynyt terapiassa ja papereissa lukee, että mulla on ollu traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Mitä ikinä se tarkoittaakaan, en olisi se kuka olen ilman kokemuksiani.

Karin suhteen olen tuntenut itsesyytöksiä, miksi en tarkistanut hänen rikosrekisteriä, vaikka siihen oli mahdollisuus. Miksi olin niin helposti höynäytettävissä, vaikka Suomi24 nettisivuiltakin löytyy monen sivun edestä ihmisten kirjoituksia siitä kuinka Kari on huijari. Hän kuitenkin osasi aina selittää asiat, syy oli kaikissa muissa, paitsi hänessä itsessään. Olin myös katkera Karin äidille, joka tiesi asiasta, mutta suojeli poikaansa. Tunsin ettei kukaan usko minua ja vaikka tein lopulta rikosilmoituksen, tuli siitäkin syyttämättäjättämispäätös.

En tiedä voiko tällä tarinalla olla onnellista loppua, mutta sen olen oppinut, että ihmiset voi selvitä, vaikka miten paha katastrofi elämässä tapahtuisi. En ole enää niin sinisilmäinen, kuin ehkä joskus aikaisemmin, mutten myöskään halua menettää uskoa ihmisten hyvyyteen. En enää välitä pätkääkään siitä, mitä muut musta ajattelee ja se on ollut todella vapauttavaa. Vieläkin aika ajoin varsinkin jos nään erikoiseuron saattaa ikävät muistot palata, sillä keräsin aikoinaan niitä, mutta Karihan tietysti varasti kaiken vähänkään rahan arvoisen, jotta vain saisi lisää kaljaa. Luottotietoni on menneet, jonka vuoksi uuden asunnon saanti on hankalaa. Sikälikin seuraukset kantaa vielä pitkälle tulevaisuuteen. Uskon kuitenkin, että asioilla on tapana järjestyä ja olenkin jo nyt auttanut monia naisia, joilla on samoja kokemuksia.

Kiitos, että sain kertoa teille tarinani, se auttaa minua työstämään kokemuksiani.

Kirjoittaja

Eeva Helén